Takana ensimmäinen koiravuosi

Sona on ollut mulla nyt muutaman päivän yli vuoden. Muistan, että alkuun mulle oli hyvin tärkeää tehdä asiat oikein. Mietin tarkkaan millä tavoin halusin kasvattaa koirani, millainen koiranomistaja halusin olla. Aion antaa sille vain ehdottomasti laadukasta ruokaa ja parhaita leluja. Halusin että koirani käyttäytyisi moitteettomasti jokaisessa tilanteissa ja osaisi hienoja temppuja. Ajattelin että opettaisin sille kaiken mahdollisen innokkaasti ja johdonmukaisesti. Keräisin aina koirankakat maasta ja olisin kaikinpuolin hyveellinen koiraihminen.

Tätä utopiaa kesti ehkä kolme päivää. Äkkiä kävi selväksi kuinka rankkaa on yksin pitää huolta pienestä koiranpennusta ja olla sille se ainoa ihminen. Monesti mietin kauhulla miltä tuntuisi olla yksinhuoltaja ihmislapselle kun koiravauvankin kanssa oli välillä niin hermoja raastavaa. Ainoastaan vessassa ja suihkussa sai olla rauhassa ja silloinkin oven takana kuului jatkuva kitinä. Tuntui että se kasvoi niin hitaasti, että siihen menisi ikuisuus että pääsisin tekemään sen kanssa kunnon koirajuttuja, kuten lenkkeilemään ja harrastamaan.

Onneksi Sona oppi kaikkea nopeasti ja hillittömästä energisyydestäänkin huolimatta koirakoulu puolivuotisena sujui hyvin. Olin iloinen ja helpottunut siitä että vaikein pentuaika oli ohi. Ja sitten iski uhmaikä. Korvat katosivat tai niitä ei välitetty käyttää ja yksinkertaisimmankin käskyn läpisaaminen oli työn ja tuskan takana. Turhautti ja harmitti, sillä tiesin että vikaa oli myös hihnan kaksijalkaisessa päässä, en vain tiennyt mikä kaikki.

Sona kuitenkin oli muuten helppo ja sitä oli mukava ottaa mukaan reissuille ja illanistujaisiin, jopa kantiksen terassille. Sen valtava kiinnostus ja into ihmisiä kohtaan on aina hurmannut ja sulattanut sydämiä missä me vain mennäänkin. Lisäksi sillä tuntuu olevan yllättävän paljon ns. tunneälyä ja tilannetajua, minkä vuoksi se tulee toimeen monenlaisten koirien kanssa vaikka alkuun jännittäisikin. On hauskaa, että ollaan koettu vuoden aikana jo paljon yhteisiä juttuja vaikka suuremmin harrastamaan ei ollakaan vielä lähdetty.

Vuoden aikana olen huomannut myös kuinka paljon noi alun idealistiset päätökset on muuttunut. Realiteetit iskivät tajuntaan äkkiä ja pikku hiljaa toiminta on ajatunut niille urille jotka itsestäni tuntuvat sopivilta. Ruuan ja lelujen suhteen kultainen keskitie on varsin pätevä. Sona ei kuole siihen jos saa toisinaan Rainbown koiranmakkaraa tai nappuloita, joissa ei edes kummassakaan ole vehnää mikä laittaa sen vatsan sekaisin. Tyhjä muovipullo sukassa oli pitkään ehdoton lempilelu. Vaikka joissain tilanteissa häpeän silmät päästäni Sonan käytöstä, se pääasiassa käyttäytyy kuitenkin hyvin ja se on ehdottomasti kiltti kaikille. Liikaa en sen perseilyyn edes halua paneutua, koska se on vielä nuori ja mielestäni sillä on aikuisena aivan riittävästi aikaa olla rauhallinen. Ongelmakäytökseen tietenkin puuttuisin, mutta sellaista ei ole vielä mielestäni esiintynyt.

Uusien temppujen opettamiseen ja moneen arkipäiväiseenkin asiaan liittyy monesti jaksaminen. Niin Sonan kanssa kuin omassa elämässäni muutenkin isoimpia oivalluksia on ollut, ettei aina tarvitse jaksaa. Mieluummin tekee vähän lyhyemmän lenkin edes jotenkin hyvällä tuulella kuin tekee pitkän väsyneenä ja kiukkuisena. Temppujen oppiminen ei ole koiran elämän perusedellytyksiä, vaan sille voi keksiä aivojumppaa jota se voi tehdä itsekseen kun mie teen omia juttujani. Välillä huomaa olevansa epäjohdonmukainen, mutta sitä sattuu. Aina ei yksinkertaisesti jaksa kerätä koirankakkaa pohjesyvyisestä lumesta ja joskus pussit vain jäävät kotiin. Kukaan ei niihin kuole ja ne maatuvat verrattain äkkiä.

Koiran omistamiseen pätee samanlaisia kliseitä kuin elämään ylipäätään. Yhtä ainoaa tapaa ei ole, vaan jokainen tekee niin kuin omiin tilanteisiin parhaiten sopii. Hyviin tuloksiin voi päästä monella tapaa ja tavoitteet on kaikilla erilaiset. Itselleni koira on nimenomaan ystävä ja elämänkumppani. En korosta omaa johtajuuttani tarpeettomasti, mutta mie olen se joka komentaa, ei koira. Haluan olla niin hyvä koiralleni kuin vain kykenen ja toivon saavani takaisin rakkautta ja hyväksyntää.

Sona on mulle ensimmäinen oma koira ja vaikka monessa jutussa olen ollut aivan hukassa, uskon silti näin vuoden jälkeen, että olen ainakin tähän mennessä ehkä onnistunut ihan hyvin. On mahtavaa huomata kuinka paljon Sona kunnioittaa mua vaikka olenkin ollut hukassa ja toisinaan epäjohdonmukainen. En ole edennyt aivan koirakoulujen tai -kouluttajien oppien mukaisesti, en ole alistanut tai pelotellut. Olen ollut vain oma itseni, mahdollisimman reilu ja kiltti. Sen seurauksena mulla on nyt ehdottomasti rakastava koiranalku jota itse rakastan vähintään yhtä paljon.