Takana ensimmäinen koiravuosi

Sona on ollut mulla nyt muutaman päivän yli vuoden. Muistan, että alkuun mulle oli hyvin tärkeää tehdä asiat oikein. Mietin tarkkaan millä tavoin halusin kasvattaa koirani, millainen koiranomistaja halusin olla. Aion antaa sille vain ehdottomasti laadukasta ruokaa ja parhaita leluja. Halusin että koirani käyttäytyisi moitteettomasti jokaisessa tilanteissa ja osaisi hienoja temppuja. Ajattelin että opettaisin sille kaiken mahdollisen innokkaasti ja johdonmukaisesti. Keräisin aina koirankakat maasta ja olisin kaikinpuolin hyveellinen koiraihminen.

Tätä utopiaa kesti ehkä kolme päivää. Äkkiä kävi selväksi kuinka rankkaa on yksin pitää huolta pienestä koiranpennusta ja olla sille se ainoa ihminen. Monesti mietin kauhulla miltä tuntuisi olla yksinhuoltaja ihmislapselle kun koiravauvankin kanssa oli välillä niin hermoja raastavaa. Ainoastaan vessassa ja suihkussa sai olla rauhassa ja silloinkin oven takana kuului jatkuva kitinä. Tuntui että se kasvoi niin hitaasti, että siihen menisi ikuisuus että pääsisin tekemään sen kanssa kunnon koirajuttuja, kuten lenkkeilemään ja harrastamaan.

Onneksi Sona oppi kaikkea nopeasti ja hillittömästä energisyydestäänkin huolimatta koirakoulu puolivuotisena sujui hyvin. Olin iloinen ja helpottunut siitä että vaikein pentuaika oli ohi. Ja sitten iski uhmaikä. Korvat katosivat tai niitä ei välitetty käyttää ja yksinkertaisimmankin käskyn läpisaaminen oli työn ja tuskan takana. Turhautti ja harmitti, sillä tiesin että vikaa oli myös hihnan kaksijalkaisessa päässä, en vain tiennyt mikä kaikki.

Sona kuitenkin oli muuten helppo ja sitä oli mukava ottaa mukaan reissuille ja illanistujaisiin, jopa kantiksen terassille. Sen valtava kiinnostus ja into ihmisiä kohtaan on aina hurmannut ja sulattanut sydämiä missä me vain mennäänkin. Lisäksi sillä tuntuu olevan yllättävän paljon ns. tunneälyä ja tilannetajua, minkä vuoksi se tulee toimeen monenlaisten koirien kanssa vaikka alkuun jännittäisikin. On hauskaa, että ollaan koettu vuoden aikana jo paljon yhteisiä juttuja vaikka suuremmin harrastamaan ei ollakaan vielä lähdetty.

Vuoden aikana olen huomannut myös kuinka paljon noi alun idealistiset päätökset on muuttunut. Realiteetit iskivät tajuntaan äkkiä ja pikku hiljaa toiminta on ajatunut niille urille jotka itsestäni tuntuvat sopivilta. Ruuan ja lelujen suhteen kultainen keskitie on varsin pätevä. Sona ei kuole siihen jos saa toisinaan Rainbown koiranmakkaraa tai nappuloita, joissa ei edes kummassakaan ole vehnää mikä laittaa sen vatsan sekaisin. Tyhjä muovipullo sukassa oli pitkään ehdoton lempilelu. Vaikka joissain tilanteissa häpeän silmät päästäni Sonan käytöstä, se pääasiassa käyttäytyy kuitenkin hyvin ja se on ehdottomasti kiltti kaikille. Liikaa en sen perseilyyn edes halua paneutua, koska se on vielä nuori ja mielestäni sillä on aikuisena aivan riittävästi aikaa olla rauhallinen. Ongelmakäytökseen tietenkin puuttuisin, mutta sellaista ei ole vielä mielestäni esiintynyt.

Uusien temppujen opettamiseen ja moneen arkipäiväiseenkin asiaan liittyy monesti jaksaminen. Niin Sonan kanssa kuin omassa elämässäni muutenkin isoimpia oivalluksia on ollut, ettei aina tarvitse jaksaa. Mieluummin tekee vähän lyhyemmän lenkin edes jotenkin hyvällä tuulella kuin tekee pitkän väsyneenä ja kiukkuisena. Temppujen oppiminen ei ole koiran elämän perusedellytyksiä, vaan sille voi keksiä aivojumppaa jota se voi tehdä itsekseen kun mie teen omia juttujani. Välillä huomaa olevansa epäjohdonmukainen, mutta sitä sattuu. Aina ei yksinkertaisesti jaksa kerätä koirankakkaa pohjesyvyisestä lumesta ja joskus pussit vain jäävät kotiin. Kukaan ei niihin kuole ja ne maatuvat verrattain äkkiä.

Koiran omistamiseen pätee samanlaisia kliseitä kuin elämään ylipäätään. Yhtä ainoaa tapaa ei ole, vaan jokainen tekee niin kuin omiin tilanteisiin parhaiten sopii. Hyviin tuloksiin voi päästä monella tapaa ja tavoitteet on kaikilla erilaiset. Itselleni koira on nimenomaan ystävä ja elämänkumppani. En korosta omaa johtajuuttani tarpeettomasti, mutta mie olen se joka komentaa, ei koira. Haluan olla niin hyvä koiralleni kuin vain kykenen ja toivon saavani takaisin rakkautta ja hyväksyntää.

Sona on mulle ensimmäinen oma koira ja vaikka monessa jutussa olen ollut aivan hukassa, uskon silti näin vuoden jälkeen, että olen ainakin tähän mennessä ehkä onnistunut ihan hyvin. On mahtavaa huomata kuinka paljon Sona kunnioittaa mua vaikka olenkin ollut hukassa ja toisinaan epäjohdonmukainen. En ole edennyt aivan koirakoulujen tai -kouluttajien oppien mukaisesti, en ole alistanut tai pelotellut. Olen ollut vain oma itseni, mahdollisimman reilu ja kiltti. Sen seurauksena mulla on nyt ehdottomasti rakastava koiranalku jota itse rakastan vähintään yhtä paljon.

Tulkoon valo

Se, että välillä on aivan kauhean vaikeaa olla, mahdollistaa kyllä sen että hyvien olojen aikaa osaa sitten arvostaa ihan uudella tavalla. Syksy meni todellakin sellaisessa usvassa, etten oikein edes osaa sanoa mitä olen tehnyt ja onko mulla ollut kivaa. Normaalisti muistan kyllä kausien huippukohdat, nyt tuntuu ettei niitä syksyllä juuri ollut. Kaikkeen tuolloiseen kivaankin tuntuu liittyvän niin paljon synkeyttä, että se nieli lopulta suurimman osan siitä valosta jonka hetkellinen hauskanpito tuotti. Tuo oli ehdottomasti pisin vastaavanlainen aika mulle ja monesti tuntuikin ettei se vaan voi mitenkään loppua, etten vain pysty olemaan enää onnellinen. En keksinyt mitään joka veisi ahdistuksen pois. Sillä ei ollut mitään tiettyä alkua, joten oli vaikea keksiä mitään millä korjata jotain minkä ei varsinaisesti pitäisi olla rikki. Onneksi arki kuitenkin liikutti eteenpäin sen verran tasaisesti, etten päässyt hukkumaan ahdistuksen pyörteilevään virtaan.

En ole ihan varma milloin muutos parempaan alkoi ja vielä vähemmän ymmärrän miksi. Erään aiemman tekstin perusteella valoa alkoi näkyä marraskuun alussa, mutta silloinkin oli vielä hetkittäin hankalaa ja ahdistuksen mörkö tuntui vaanivan jokaisen nurkan takana. Mua vähän jännitti joulu, sillä vuosi sitten se oli mulle hirvittävän vaikeaa aikaa. Oli jotenkin mahdotonta ymmärtää miksi mie olen yksin ja kaikilla muilla oli joku tärkeä. Vanhempien luona ahdistus moninkertaistui koska piti yrittää olla reipas vaikkei olisi jaksanut, niinpä taisin viettää jo joulupäivän iltaa itsekseni. Se ei tietenkään ollut sen parempi. Mutta nyt joulu meni oikein mukavasti, oli oikeasti terve olo. Vähän samanlainen kuin voisin kuvitella jonkun pitkään raastaneen, ärsyttävän flunssan jälkeen. Jotenkin kevyt ja helppo olla! Enää ei tule juuri ollenkaan ahdistusajatuksia ja jos tuleekin, niitä osaa käsitellä jotenkin huomattavasti terveemmällä otteella. En kiellä itseltäni noita tunteita, mutta en toisaalta anna niille liikaa painoarvoa ja tiedän että kaikki tulee olemaan vielä paremmin.

Ihanaa kun tuli viimein oikeasti kylmä!

Elämänilon palautumisessa helpottaa huimasti se, että mun tän kevään suunnitelma Kouvolasta pois muuttamisesta alkaa hahmottua. Kimppakämppämahdollisuudesta on puhuttu, asuntojen hintoja selvitetty ja työharjoittelupaikkoja kyselty. Kaikki nämä vahvistaa tunnetta siitä että tämä tapahtuu oikeasti, että yksi pitkäaikaisista haaveistani todella toteutuu.

Lisäksi ilahduttaa mittakaavassa huomattavasti pienemmät asiat. Oon ihan järisyttävän innoissani tällä hetkellä Star Warsista ja oonkin käynyt katsomassa uusimman leffan teatterissa jo kaksi kertaa. Vastaavaa ei olekaan tapahtunut aiemmin kuin Sormusten Herran kohdalla! Lisäksi meillä on tulossa aiheeseen liittyvä rope, jossa kivaa on teeman lisäksi se, että pääsen pelaajaksi! (Vähän olen ylpeä, että mun ropet on käännyttänyt myös mun kaverit ropettajiksi, hihhih.) Onnistuin luomaan hahmon joka on tosi erilainen kuin mun mikään aiempi hahmo, mutta joka ei kuitenkaan ole mukavuusalueeni ulkopuolella. Lisäksi se sopii Star Warsin maailmaan ja hahmotyyppien joukkoon hienosti! Nyt en malta odottaa että pääsen kokeilemaan hahmoani käytännössä!

Lysa, hahmoni Star Wars -ropeen.

Nyt olen huomattavasti optimistisempi tulevaisuuden suhteen ja se tuntuu hienolta. Aiemmin olin varma, ettei tulevaisuudella ole antaa mulle muuta kuin lisää kurjuutta ja ahdistusta. Nyt kuitenkin tiedän, että vaikka tulevaisuudessa on epäilemättä niitä vaikeitakin aikoja, niin on myös paljon hyviä hetkiä.