Vaikka äänekäs ja kaikissa asioissa överi ja ajattelematon hahmo ei olekaan mulle enää ihan vieras, sellaiseen henkisesti valmistautuminen vie kuitenkin paljon enemmän resursseja kuin vaikka hahmoon, joka on lähempänä arkiminääni. Arkisempi minä on kuitenkin kaikkea muuta kuin äänekäs, eikä se vaatimalla vaadi huomiota itseensä. Siksipä oli erityisen ilahduttavaa huomata kuinka helposti sitä sittenkin osaa eläytyä hahmoon joka ei juuri muuta teekään kuin vaatii äänekkäästi huomiota. Sekä hyvää että huonoa. On yllättävän vaikeaa asettaa itsensä naurunalaiseksi ja alleviivata kaikille ettei ole se penaalin terävin kynä, vaikka kyse olisikin vain hahmosta, eikä minusta ihmisenä. Tuli huomattua siinä samalla että ei kyllä paljon ehdi ajatella mitään turhaa (tai tärkeääkään) jos suu käy koko ajan!
Viimeisin peli oli kyllä ehdottomasti hauskin missä olen ollut, pääasiassa siksi että pelasin uudella rempseällä hahmollani. Ei vanhemmassa vakihahmossanikaan ole mitään vikaa, sen kanssa on ehdottomasti ollut myös loistavan hyviä pelejä, mutta ne eivät ole varsinaisesti olleet hauskoja sanan kirjaimellisessa tarkoituksessa. Nyt oli ensimmäinen kerta kun pelin jälkeen huomasi että kurkkuun sattui kaikki se huutaminen, nauraminen, ja huutonauraminen. Lisäksi peli oli omalta kohdaltani häkellyttävän elokuvallinen, sen draaman kaari oli jälkeenpäin ajateltuna hieno!
Vähäisin syy elokuvafiilikseen ei suinkaan ollut aivan pelin loppu. Se kun metsän täydellisestä pimeydestä huuteli joku epämääräisen kuuloinen ääni, josta kukaan tavernan eteen kerääntyneistä ihmisistä ei tuntunut tietävän oliko se ystävä vai vihollinen. Pikku hiljaa selvisi, että huutelijalla ei ollut ystävälliset aikomukset, mutta silloin oli jo liian myöhäistä. En ehtinyt edes kääntyä ympäri juostakseni karkuun painikoivan väkijoukon keskeltä kun joku hyökkäsi takaapäin ja sain iskun käsivarteen. En tiennyt kuka mun ja takanani olevan tutun kimppuun oli hyökännyt, enkä tiennyt selviäisinkö kun lyhistyin maahan. Hälinä jatkui ympärilläni, enkä uskaltanut liikahtaakaan, saatikka huutaa.
Pelin jälkeen oli mahtava fiilis. Ei tehnyt mieli lopettaa nauramista ollenkaan, hahmonikin toipunee kyllä. Vaikka aamulla kiukutti huonosti nukuttu yö, ei väsymyksestä ollut pelin jälkeen tietoakaan, vaikka se olikin ollut omalla tavallaan uuvuttava kokemus. Kuten Anna jaksoi nauraa useaan otteeseen, sinä päivänä larppasin itseni mukavaksi.
