Päivä kerrallaan

Tänä aamuna suihkussa seistessäni mietin kuinka huimasti mun elämänrytmi on muuttunut sen jälkeen kun lepakonpentu muutti luokseni. Aiemmin yksittäiset päivät eivät olleet kovin merkityksellisiä, ellei silloin tapahtunut jotain erikoista ja ennalta kalenteriin merkittyä. Päivät vain kuluivat odotellassani seuraavaa erikoista, arjesta poikkeavaa tapahtumaa. Kuvittelin kaiketi eläväni päivän kerrallaan, mutta nyt huomaan etten tiennyt yhtään mitä se tarkoittaa.

 Nykyään elän päivä kerrallaan. Melkeinpä tunti kerrallaan. Jokaisella hetkellä on mahdollisuus olla merkityksellinen Sonalle. Ehkä se sisäistää tai oppii jotain, ehkä se kokee jotakin uutta. Ehkä se on harvinaisen ärsyttävä ja väsyttävä, tai vain maailman ihanin. Koko ajan pitää olla suunnilleen tietoinen mitä kello on jotta pentu voisi saada ruokansa jonkinlaisen aikataulun mukaan. Myös siitä pitää olla tietoinen, onko se juuri herännyt tai leikkinyt, että sen voisi viedä ulos.

Myös mun päivärytmi on täysin päälaellaan. Juuri eilen nauroin, että jos mie pystyn muuttamaan unirytmini "kymmeneltä nukkumaan ja kuudelta ylös"-tyyppiseksi, niin kuka tahansa pystyy siihen. Mulla ei tietysti ole hirveäsit valinnanvaraa, mutta se ei ole olennaista. Ei aamuisin herääminen ole vieläkään helppoa, mutta sen vaikutuksesta iltaisin on kyllä yllättävän helppoa olla sängyssä aikaisin.

Myönnän että yksin koiranpennun kasvattaminen olikin paljon isompi ja raskaampi asia kuin saatoin kuvitella ja etten tajunnut aiemmin että Sona voi olla mulla kunnes olen lähemmäs 40v. Siltikään en muuttaisi mitään ja tekisin kaiken uudestaan. ♡

Lepakonpentu tuli taloon

Pieni lepakonpentuni täyttää tällä viikolla yhdeksän viikkoa ja jo puolisentoista viikkoa se on ilahduttanut päiviäni. On hienoa seurata sivusta pienen elämän kehitystä kun kaikki on uutta ja jatkuvasti mukaan tarttuu uusia kokemuksia ja taitoja. Tietenkin välillä väsyttää kun unirytmi on ollut pakko kääntää täysin erilaiseksi kuin mulla tavallisesti ja tuntuu että pienessä on eniten virtaa juuri silloin kun itseä väsyttää. Ja vaikken todellakaan ole katunut sitä, että otin Sonan osaksi elämääni, on kyllä välillä pysähtynyt miettimään mitä sitä on tullutkaan tehtyä. Sen myönnän, että elämä olisi helpompaa jos ei tarvitsisi ravata ulkona (ja neljän kerroksen portaita) lukuisia kertoja päivässä, siivota pissaisia lehtiä lattialta ja jos ei tarvitsisi muistaa toisen ruoka-aikoja, mutta yhtälailla se olisi myös huomattavasti tylsempää.

Yhä jännittää se, miten onnistun kasvattamaan tuosta pikkupedosta yhteiskuntakelpoisen koirakansalaisen. Haluan niin kovasti tehdä kaiken oikein, että olen koko ajan googlaamassa sitä sun tätä ja lukemassa erilaisia koirakirjoja. Siinä sitä on sitten huomannut, että koiran koulutus- ja kasvatustapoja tuntuu olevan yhtä paljon kuin koiranomistajia, ettei yhtä täysin oikeaa tapaa varmasti ole. Ehkä itsekin saa varmutta kun pääsee tarkemmin jyvälle tästä ja oppii tuntemaan Sonan paremmin. Maalaisjärjellä ja johdonmukaisuudellakin tuntuu pääsevän jo pitkälle. On myös ihanaa että olen pentuni ainoa kasvattaja, sillä sitten ainakin tiedän tarkkaan missä mennään, mitkä asiat on sallittuja ja miten eri tilanteissa reagoidaan. Ilahduttaa tällaista kontrollifriikkiä. :D Olen huomannut jo nyt olevani mustasukkainen ja vainoharhainen sen suhteen, ettei Sona vain saa missään tai keltään vääränlaisia signaaleja tai ettei se vain opi vahingossa pahoille tavoille.


Sonassa ilahduttaa hurjasti kuinka rohkea se on. Se ottaa tilanteet helposti haltuun, vaikka pientä jännitystä voikin olla. Se rakastaa ihmisiä ja oppii varmasti olemaan koirienkin kanssa kun saadaan sille paljon eri koirakokemuksia. Yksinoloa pitää vielä harjoitella, sillä ihmisläheisyys olisi sen mielestä niin mukavaa ja toivon ettei siitä tule hirveän dominoivaa. Tavallaan en malta odottaa sitä että se kasvaa ja pääsen tekemään sen kanssa oikeasti kaikkea, mutta toisaalta tiedän että pentuaika on lyhyt ja siitä pitäisi nauttia. Siispä koitankin nyt ottaa rennosti ja nauttia, sekä olla niin hyvä koiraäiti kuin vain osaan.