Uupumuksen myötä mieleeni on pesiytynyt ahdistushirviön kaveriksi
synkkyyshirviö. Kutsuisin sitä masennushirviöksi, mutta se ei anna.
Masennus on aivan liian stigmatisoitunut sana täynnä huomionhakuisuutta.
Sitä paitsi masennusta voi hoitaa, synkkyys on vain jotain abstraktia
ja ohimenevää. Synkkyyshirviö haluaa jäädä ahdistushirviötä auttamaan,
eikä se halua että sitä hoidetaan pois. Se vakuuttaa, että on oikeastaan
osa mua, onhan ollut kanssani ennenkin. Tai vaihtoehtoisesti että
kuvittelen koko hirviön. Suurentelen alakuloani ja oikeasti olen vain
laiska haaveillessani sairauslomasta, onhan mulla hyviäkin päiviä. Samalla se jatkaa vakuuttelua
siitä kuinka epäkelpo ja rasittava ihminen olen. Olen raskas ja puhun
vain itsestäni. Olen ruma, lihava ja kaikinpuolin kelvoton. Pitäisi vain
ryhdistäytyä, nousta sängystä itkemästä ja olla kuin normaali aikuinen.
On muillakin ongelmia ja silti ne jaksaa. Hirviö osoittelee lähelläni
olevia ihmisiä huomauttaen, kuinka hyvin he etenevät elämässään samalla
kun mie en pääse edes ulos kotoa. Säälittävää.
Nykyisin herään väsyneenä ja alan heti odottaa iltaa. Olen jo valmiiksi uupunut riippumatta siitä kuinka paljon nukuin, sillä näin taas unia jotka olivat täynnä pakoonjuoksua, selviytymistä, ahdistusta, jännitystä ja pettymystä. Päivällä itken, nukun ja makaan hiljaa sängyssä tai koetan katsoa jotakin sarjaa tai kuunnella äänikirjaa ajankuluksi. Usein kaikki äänet kyllä vain ärsyttää. Itken vähän lisää, vaikken tiedä miksi. Olen vain loputtoman uupunut ja tulevaisuudessa on vaikea nähdä mitään muuta kuin tätä samaa epätoivoa. Oikeastaan tulevaisuus tuntuu aivan mahdottomalta ajatukselta kun yksi päiväkin on järjettömän pitkä ankeudessaan. Odotan iltaa, koska silloin saa taas luvan kanssa nukkua. Kunnes nukkumaanmenoajan lähestyessä muistan, ettei uni ole enää mikään turvapaikka ahdistukselta, päinvastoin. Nukahtaessa en koskaan tiedä mitä unissa tulee vastaan ja sitten heräilen taas pitkin yötä kosteana kylmästä hiestä.
On vaikea hyväksyä sitä kuinka vähän jaksan ja kuinka vähään kykenen. Ei puhuta enää ajankäytön suunnittelusta kuukausi- ja vuositasolla (kuten edellisen postauksessa), vaan viikko- ja päivätasolla. Jos viikolle on sovittu yksi asia johon täytyy tai haluan osallistua, kaikki muu puuhailu pitää pitää minimitasolla. Eikä tapahtumaan siltikään välttämättä pääse osallistumaan ilman ahdistusta. Käytännössä joka kerta kun lähden kotoa muualle kuin ruokakauppaan tai lenkille, ahdistaa. Viimeistään jälkikäteen iskee synkkyys ja sitten turhauttaa kun edes yritän elää normaalia elämää.
Tavallisessa arkipäivässä voin keskimäärin tehdä kaksi siitä välttämättömyyden rutiinista (nukkuminen, syöminen, suihku, koiran ulkoilutus) poikkeavaa asiaa. Voin siis esimerkiksi käydä kaupassa ja pestä hiukset, tai tehdä Sonan kanssa pitkän lenkin ja siivota. Useampi asia on suoraan pois välttämättömyyksistä samana tai seuraavana päivänä. Yleensä kärsii syöminen ja peseytyminen. Mihin mie sängyssä maatessa energiaa tarvitsen ja miksi käydä suihkussa kun en kuitenkaan poistu kotoa. Unta saan uupupuksen takia, vaikka sen laatu onkin heikkoa ja Sonan perushoidosta en tingi.
Unilääkkeestä on apua keskimäärin kerran viikossa. Silloin nukun kohtalaisen hyvin noin 12 tuntia ja olen hetken virkeä. Etenkin niinä harvoina virkeinä hetkinä unohdan kuitenkin helposti kuinka vähän jaksan ja se johtaa ylilyönteihin. Kerran aloitettuani paahdan helposti aivottomana eteenpäin kunnes vasta uupumisitku pysäyttää. Saatan päättää vain hiukan järjestellä paikkoja tajuamatta kohta enää lopettaa. Tai sitten suoritan eri asioita päähänpistosta toiseen jonkinlaisen manian vauhdittamana, kunnes tajuan pysähtyä vasta kun olen jo vetänyt energiavarantoni miinukselle. Loppupäivä meneekin sitten itkiessä.
Virkeinäkään päivinä, saatikka niinä uupuneina, ei huvita oikein mikään ja harvasta asiasta saan iloa samoin kuin tavallisesti. Vaikka päätyisin pakkomielteisesti suorittamaan jotain, en saa sen valmistuttua siitä mitään iloa. Yleensä olen ylpeä, jos olen saanut siivottua kunnolla tai hoidettua asioitani, mutta en nyt. Millään ei tunnu olevan merkitystä. Mun maailma tuntuu ihan oikeasti synkeältä ja ahtaalta. Aivan kuin itse olisin suljettuna pimeään laatikkoon kun ulkopuolella paistaa aurinko. Tiedostan ulkopuolella olevat ihmiset, mutta laatikkooni he eivät pääse, siellä olen yksin. Ystäviä kohdatessa saatan joutua raottamaan pientä luukkua laatikossani, mutta yritän koristella näkymää huumorin ja vähättelyn keinoin. On kovin ristiriitaista kun yhtäaikaa haluan selittää, miksi en ole viime aikoina jaksanut mitään, mutta samalla en halua huolestuttaa ketään. Tai ehkä en myöskään halua myöntää muille, enkä varsinkaan itselleni, etten ole terve ja että voimani ovat vähissä. Kaikkein vähiten haluan vaikuttaa huomionhakuiselta.
Olen melko varma, että mielialalääkkeeni ovat omituisten unieni syy, ja mielialani on matalalla koska en ole nukkunut kunnolla neljään kuukauteen. Lääke itsessään voi myös aiheuttaa mielialan laskua. Parempina päivinä olen onneksi onnistunut hakemaan ammattiapua ja ehkä saan pääni pian kuntoon. Askel kerrallaan.
