Olen ehkä maailman huonoin smalltalkissa ja kevyessä jutustelussa vieraiden ja puolituttujen kanssa. Musta on usein ihan mukavaa että mulle jutellaan, mulla ei vain ole luontaista ymmärrystä mitä sellaisissa tilanteissa pitää sanoa. Mitä pitää vastata kun joku huomauttaa, että pääsee yhdeksän päivän päästä eläkkeelle? "Ööö... Kiva juttu"?Entä kun joku kertoo hauskan sattumuksen poikansa kanssa? Mie hymähdin vaivautuneesti ja sanoin "aika hauskaa" äänensävyllä joka kertoi varmasti enemmän hämmennyksestä kuin huvittuneisuudesta.
Yleensä ihmisillä on joku tavoite kun jakavat jonkun jutun ihmisen kanssa, joka nyt vain sattuu olemaan lähellä sopivasti. Huomaan, että kovin usein epäonnistun reagoimaan oikealla tavalla ja sanomaan halutut sanat. Se on ärsyttävää, koska tiedän olevani sosiaalisesti kohtuullisen fiksu, mutta vieraampien ihmisten kanssa jutustelu ei nyt vain luonnistu mitenkään. Ellei meillä ole joku yhteinen juttu. Tai ellei se erehdy kysymään jotain.
Toinen aukko sosiaalisessa sivistyksessäni on se, että kysymyksen mulle osoittaessaan keskustelukumppani saattaa hyvinkin tulla aukaisseeksi padon jonka olemassaoloa ei tiennyt. Ja jos olisi tiennyt, olisi varmaan pysynyt visusti kaukana patoa ylläpitävistä nappuloista. Turhan lukuisia on ne kerrat kun olen innoissani oksentanut koko elämäntarinani pahaa-aavistamattoman ihmisraukan kasvoille. Ja suuni vain käy, vaikka aivot kirkuu niitä lopettamaan ennen kuin on liian myöhäistä ja ennen kuin keskustelukumppanin kasvoille ilmestyy se lievästi säikähtänyt ilme. Silloin häpeäisin, jos osaisin.
En tiedä johtuuko tää kykenemättömyys jostain aukosta sosiaalisissa taidoissa, vai siitä tosiseikasta, että mua harvoin kiinnostaa muut ihmiset ennen kuin ne tekevät itsestään kiinnostavan. Ymmärrän nykyään hyvin miksi mua on pidetty ylimielisenä, sillä välinpitämättömyys tulkitaan usein siksi. En kuitenkaan koe olevani ylimielinen, mulla vain menee hetki tottua ja tutustua uusiin ihmisiin ja etsiä niistä jokin tarttumapinta, jonka myötä voin kiinnostua. Ja vaikka ihmiset olisi verrattain tuttuja, mulla ei ole kovin usein tapana puhua, ellei ole oikeasti asiaa.
Täysin tuttujen ihmisten kanssa tää koko kuvio on tietysti tyystin eri, silloin kykenen vääntämään tikusta niin monologin kuin dialoginkin ja vastaamaan hyvinkin luontevasti.
Ei varmaan auta kuin hyväksyä tämä piirre itsessäni, sillä joistain ihmisistä ei saa kiinnostavia mitenkään. Ja toisaalta, kaikkien kanssahan ei tarvitsekaan olla kaveri?
