Ropeconissa oli vähän haikea tunnelma Dipolista poissiirtymisen vuoksi ja myös kohtuullisen ahdistavaa ikioman ahdistelijan vuoksi. No, ahdistelija on turhan vahva sana, mutta oli suorastaan videopelillinen tunnelma kun pääsimme viimein ulos naisten vessasta eikä tätä tyyppiä näkynyt missään. Sydän pamppaillen kävelimme lähimmälle ulko-ovelle peläten koko ajan että se ilmestyy jostain. Jokainen siitä eroon pääsemistä varten tehty suunnitelma olikin tarpeeton. Olimme viettäneet ainakin puoli tuntia kiikkuen vessan keinutuoleissa avautuen tästä ihmisestä vieraille, mutta aivan ihanille ja ymmärtäväisille naisille. Lopulta sain asian selvitettyä viestein ja kaikki on nyt hyvin.
Sunnuntaista jäi lämmin olo kun emme lähteneetkään heti ajamaan kotiin kuten suunnittelimme, vaan jäimme eräille portaille istumaan kavereiden kanssa. Juttelimme ja hieroimme toisiamme. Jotkut ohikulkevat katsoivat meitä hassusti jostakin syystä, liekö olivat kateellisia siitä etteivät itse päässeet hierottavaksi. Koko päivän ja conin kruunasi lopulta se kun kehäkolmosella kotiin ajaessamme meidän ohitse ajoi pari kaveria. Saimme heidät vielä kiinni, Anna avasi ikkunansa ja huusi heille jotakin. Heilläkin oli ikkuna auki, he kuulivat huudon ja kuski painoi päätään pudistellen kaasua jotta pääsisi meistä viimein eroon. Heistä ei näkynyt vilahdustakaan sen jälkeen ja me naurettiin hysteerisesti pitkään tapahtuman jälkeen.
Metsästä ei olisi millään halunnut lähteä tälläkään kertaa, tuntui että osa musta jäi taas sinne. Oli vaikea ajatella sitä miten elämä voi jatkua nyt kun ei ole lähiaikana mitään päristeltävää ja odotettavaa, seuraava Rajakatse kun on kuuden viikon päästä. Olisi halunnut vain käydä nukkumaan ja nukkua siihen asti että pääsee taas metsään. Elo tänään onkin ollut silkkaa koomaa ja väsymystä, mutta ehkäpä tästä vielä noustaan. Onhan ennen Rajakatsetta kuitenkin juhannus ja mahdollisesti Nummirock!
